Vastapaino.fi

EsipuhE . . . . . . . . . . . . . . 9JohdAnto . . . . . . . . . . . . 10MAsEnnus. nyt. . . . . . . . . . . 22 Historiaa . . . . . . . . . . . . 23 Nykypäivää . . . . . . . . . . . . 29 Rutiinit ja raataminen . . . . . . . . . 52 Irti arjesta ja työstäminen . . . . . . . . 58 Yhdessäolo ja avautuminen . . . . . . . . 63 Ammattiapu ja lääkkeet . . . . . . . . . 70 Lääkitsemisen mielivalta . . . . . . . . 75 Masennus yksilön taakkana . . . . . . . . 84 Julkisuus sanansaattajana . . . . . . . . 102 MAsEnnus EläMäntAutinA . . . . . . . 116kirJAllisuus . . . . . . . . . . . 128liitE 1 hAAstAttEluJEn AnAlyysi JA tulkintA 139liitE 2 ArkirEsEptit luokittAin . . . . . 148liitE 3 rEsEptitAulukot . . . . . . . 164 Ja sitten hän tallusteli edelleen hyvin murheellisin mielin, ja niin hän tuli joenrantaan, missä Ihaa oli, ja huusi hänelle.
– Hyvää huomenta Ihaa! huusi hän.
– Hyvää huomenta, Nasu pieni, sanoi Ihaa. Jos se nyt on hyvä huomen, sanoi hän. Jota minä epäilen, sanoi hän. Ei silti että se tekisi mitään, sanoi hän. (Milne 1989, 88.) Elämässä on hyviä ja huonoja huomenia. Tutkijan työssä on myös paljon epäilyä. Tämä kirja olkoon omalta osaltani todis- teena siitä, että monellakin asialla on väliä, vaikka siltä ei aina tuntuisikaan. Se on oma panokseni masentuneen maailman ja elämän ymmärtämisessä. Ihaa on ehkä masentunut aasi, mutta havainnoissaan aina hyvin tarkkanäköinen. Loppupeleissä mil- lään ei taida olla mitään väliä. Siinä välissä on kuitenkin elämä elettävänä. Si hen tarvitaan kaikenlaisia reseptejä, ni n ruokaan, juomaan, liikuntaan, rakkauteen, uneen, menestykseen kuin Minä ki tän lämpimästi käsikirjoituksen asiantuntevasta kom- mentoinnista Mikko Jämséniä, Rauni Myllyniemeä, Jukka Par- tasta, Eero Suonista, Timo Uusitupaa ja Kari Vesalaa. Lopul- liset ratkaisut ovat luonnollisesti omalla vastuullani.
Aamuyön unettomina tunteina ihminen helposti alkaa helliä omia pelkotilojaan – ilmeisesti pahojen seuraamusten ajattele- minen ja suunnitelmien laatiminen niiden välttämiseksi on alun alkaenkin ollut merkityksellinen piirre ihmislajin selviy- tymistaistelussa. Synkkien ajatusten elätteleminen on yksi luon- nonvalinnan seuraamus tässä vaarallisessa maailmassamme.
Tämä lainaus englantilaisen kirjailijan Ian McEvanin (2006, 59) romaanista Lauantai antaa pelkotiloille ja synkille ajatuksille lajikehityksellisen selityksen. Valitsin sen tämän kirjan aloituk- seksi, koska se tuo hienolla tavalla esiin masennuksen moni- ulotteisuuden ja historiallisen kauaskantoisuuden. Masennus on jotakin, jonka kanssa ihmisten on elettävä. Se on lajihistorial- lisesti sisäänrakennettu selviytymiskeino. Se on kaikille ihmi- Masennus ja synkkyys eivät ole vain joidenkin sairautta tai heikkoutta. Pelkotilojen hel iminen tapahtuu tietyssä maailman- tilanteessa. Masennus ei kyde vain yksilön sisällä, vaan se on suhteessa yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Vaikka tämän kirjan näkökulmana ei ole evoluutiopsykologia, tuo lainaus yleisyydes- sään kuvastaa masennusta alati ajankohtaisena ilmiönä ihmisen elämässä. Aamuyön unettomat tunnit valmistavat yksilöä koh- Tämän tutkimuksen tavoitteena on masennuksen ilmiön mahdollisimman moniulotteinen haltuunotto. Tietenkin se on vain yksi kuvaus tavattoman moniselitteisestä ilmiökokonaisuu- desta, josta on vaikea löytää selkeää tarttumapintaa, saati sitten piirtää täsmällistä koko masennuksen kenttää kuvaavaa karttaa. Olen kuitenkin ottanut haasteen vastaan, sillä olen jollakin omi- tuisella tavalla ollut kiinnostunut masennuksen käsitteellisestä ja kokemuksellisesta olemuksesta niin kauan kuin muistan. Ehkä se on jonkinlainen sukurasite, joka tulee ihmisenä olon ahdistavuuden lisäksi. Tekijä, joka saa tutkimaan masennuksen ilmiötä. Suunta, johon jouduin mukaan sitä valitsematta. Yhdysvaltalainen sosiologi David Karp (1996) on kirjoittanut kirjan Speaking of sadness, jossa hän syvähaastattelee 50 masen- tunutta ja samalla kuvailee omaa kamppailuaan masennusta vastaan. Karp viittaa vuonna 1959 julkaistuun Charles Wright Millsin (1990) klassikkoon Sosiologinen mielikuvitus perustelles- saan omasta elämästään löydettyä tutkimuskysymystä ja toteaa, että yhteiskuntatieteilijän tulisi kääntää henkilökohtaiset on- gelmansa julkisiksi kysymyksiksi. Häntä motivoi kirjan teke- miseen omat ongelmat ja se, että hän voisi tarjota muille kärsi- jöille ja heidän läheisilleen sosiologisen näkökulman masennuk- seen. Masennus on henkilökohtainen asia, mutta niin se on lukemattomille muillekin. Näin yksityisestä tulee yleistä. Yhdysvaltalainen kirjailija William Styron (1995, 15) kuvaa tuskan jakamattomuutta, mutta toisaalta sen yleisyyttä ja yhtei- Depressio on mielialatauti, joka ilmenee niin salaperäisen tuskallisena ja vaikeasti tavoitettavana sairaalle itselleen – hä- nen välittäjänä toimivalle älylleen – että se hipoo kuvattavis- sa olevan rajoja. Ni npä se pysyy lähes käsittämättömänä niil- le, jotka eivät itse ole kokeneet sairautta sen äärimmäisessä muodossa, vaikka masennuskaudet, joita ihmiset silloin täl- löin saattavat kokea ja joita he pitävät arkiseen elämäntaiste- luun kuuluvina, ovatkin niin yleisiä, että ne antavat monille ihmisille vihjeen siitä, mitä tuo sairaus katastrofaalisessa Ranskalainen psykoanalyytikko Julia Kristeva (1998, 15) aloittaa kirjansa Musta aurinko: ”Melankoliasta kirjoittamisessa ei ole melankolian runtelemalle ihmiselle mieltä ellei kirjoitus kum- pua melankoliasta.” Näin ollen toivon, että kirjani tarjoaa miel- tä masennuksesta kärsivälle, vaikka se on tarkoitettu ensisijai- sesti tieteelliseksi teokseksi. Se on samalla suunnattu kaikille, joita aihe syystä tai toisesta kiinnostaa. Meillä kaikilla on aina- kin joku läheinen tai tuttava, jonka tiedämme kärsivän masen- nuksesta. Sellaisesta masennuksesta, joka on jotakin enemmän Tarkoitukseni ei ole mitenkään väheksyä kenenkään masen- tuneen ahdistusta ja tuskaa. Haluan tuoda val itsevaan masennus- keskusteluun uusia näkökulmia, jotka tarjoaisivat laajuudessaan helpotusta itseään niin usein syyttävälle masentuneelle. Tarkoi- tan tällä sitä, että masennukseen voi asennoitua itseä syyttämät- tä muutenkin kuin hakemalla hyväksyntää masennukselle sai- rautena muiden sairauksien joukossa. Samal a tämä kirja tarjoaa uusia näkökulmia muun muassa masennuksen parissa työsken- televille ammattilaisille ja vakavasti masentuneiden läheisille.
Mikä minua ajaa yhä uudelleen masennuksen pohtimisen pariin? Eikö loputon masennuksen ajatteleminen jo itsessään ole masentavaa? Enkö jo aiemmassa tutkimuksessani selkeästi todennut, että yksi masennuksen syy on jatkuva asioiden poh- timinen, liiallinen ajattelu? Tosin ajatusten umpikujaksi voi muodostua myös ajatusten puute. Eikö siis olisi vähemmän ma- sentavaa aihetta tieteellisen tarkastelun kohteeksi? McEwanin (2006, 112) romaanissa irvistellään meikäläisille: ”Yliopiston opettajille, ainakin ihmistieteiden alalla, kurjuus tuntuu kuitenkin enemmän tutkimisen arvoiselta; onni on pal- jon kovempi pala purtavaksi.” McEwanin heittoon yliopiston opettajien mieltymyksestä kurjuuden tutkimukseen voi vastata puolustellen, että tämän kirjan näkökulma on masennuksesta toipuminen. Nykyään puhutaan positiivisesta psykologiasta, jos- sa ongelmien sijaan keskitytään niihin asioihin, jotka tukevat elämässä onnistumista. Masennuksen apukeinojen pohdinta yhteiskuntatieteellisessä kehyksessä voi yhtä hyvin olla onnen Masennus on se kumppani, jonka kanssa on tultava toimeen kyetäkseen iloitsemaan, kun taas kuolema on elämän kokoinen kysymys: ”Kuolema on elävien ongelma. Kuolleilla ei ole ongel- mia.” (Elias 1993, 5.) Välil ä suorastaan tuntuu, että olen jo hyvin kauan pitänyt masentunutta mielialaa ja synkkiä pohdintoja antiikin, renessanssin tai romantiikan ajan tapaan merkkinä tavallista syvemmästä elämänkokemuksesta. Pinnalliset, tyy- tyväiset tai onnelliset ihmiset eivät näe eivätkä koe elämää koko kauheassa kauneudessaan. Ja itse asiassa, mitä enemmän olen masennuksen ilmiötä tutkinut, sen vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että olen ollut sekä oikeassa että väärässä. Olen ollut oikeassa siinä, että käsitys masennuksen ajattelua syventävästä vaikutuksesta elää edelleen voimakkaana sekä tut- kimuksissa, julkisuudessa että arkikäsityksissä. Väärässä olen luultavasti siinä, että syvällinen ajattelu edellyttäisi masennuk- sen syövereihin sukeltamista. Että masennuksen kaikennäkevä katse olisi masennuksen kuningaskunnan harvan aatelisen yksin- oikeus. Sillä lähes kaikilla täytyy olla kyky aavistaa masennuk- sen ydin, samassa mielessä kuin kykenemme jollakin tapaa ku- Tosin kuoleman kuviteltuun kokemukseen ei todella ole mi- tään yhtä ja yhteistä vastausta, kuten ei masennuksenkaan ko- Tuntuu että ainakin kirjoittamisen työssä, niin se jollakin tavalla syventää sitä maailmankuvaa. Et on nähny jotain sem- mosta mitä, tuntuu että semmoset, jotka sitä ei oo kokenu, ei edes tiedä, ei edes psykiatrit usein, niinku jos ei siinä maail- massa oo käyny, niin sitä on melkein mahdoton ymmärtää. Että perspektiiviä se antaa, jos ei sinne jää pysyvästi asumaan. (Harri Sirola Ben Furmanin Masennus-ohjelmassa TV1:ssä Masennus on taas nostanut julkisuudessa päätään kuin Klonkku himoiten sitä arvokkaintaan. Näin tapahtui myös 1990-luvun lopulla, kun valmistelin väitöskirjaani masennuksen arkiseli- tyksistä. Myös minä olen palannut pitkän sosiaalipsykologian opetukseen keskittyneen ajanjakson jälkeen tutkimuskohteeni pariin. Masennuksen syiden sijaan paneudun nyt masennuksen apukeinoihin. Mikä masennukseen auttaa? Miten masennuk- sesta pääsee eroon? Onko masennus välttämätön paha? Onko masennus jokin tietty sairaus kaikilla siihen sairastuneilla ih- misillä? Onko monenlaisia masennuksia, jotka vaativat monen- laisia parannuskeinoja? Kysymyksiä on paljon ja vastauksia vielä enemmän. Masennuksestaan vi me vuosikymmenel ä kertoneen kirjailija Harri Sirolan (Image 5/1996) sanoin: Tosiasiassa, jol en olisi ol ut länsimaisen kulttuurin 35-vuotisen jyräämisen kohteena, minul e olisi aivan yhtä hyvin kelvannut burundilainen noitatohtori tai mikronesialainen kannibaali, joka olisi syönyt pari parasta kaveriani ja soppakattilan poris- tessa selittänyt väärien ystävyyssuhteideni nyt lopullisesti päättyessä niistä aiheutuneiden riivaajien samalla haihtuvan Tämä tutkimus perustuu lähtökohdiltaan aiempaan tutkimuk- seeni Masennuksen arkea: selityksiä surusta ilman syytä vuodelta 2000. Silloin pyrin selvittämään sitä, miten masennuksen syitä arjessa selitetään. Miten maallikot selittävät oireidensa syyt? Silloisessa tutkimuksessani analysoin videoiduissa haastatte- luissa esitettyjä selityksiä ongelmien ja oireiden syistä. Perus- kysymys oli, miten oman masennuksensa asiantuntijat selittävät oireidensa tai ongelmiensa syitä. Käytössäni oli Kelan rahoitta- man Helsingin Psykoterapiaprojektin aineistosta 20 psykotera- piaan hakeutuneen masennuksesta kärsivän videoitua tutkimus- haastattelua. Haastattelujen koodaus tuotti kaikkiaan 1 002 syyselitystä, jotka jakautuivat analyysin perusteella kahteentois- Merkittävin selitysluokka liittyi läheisiin ihmissuhteisiin, jot- ka koettiin pääasiassa liian kiinteinä ja kitkaisina. Ajatusten umpikujiin, tunteiden kipeyteen, lapsuuden perheeseen, luon- teen vaikeuteen ja työolosuhteisi n li ttyvät selitykset olivat myös merkittäviä selitysluokkia, jotka kytkivät masennuksen syyt arjen hankauksiin. Näitä masennuksen eri selitysluokkia ilmen- sivät toisil een vastakkaiset ulottuvuudet: hankalat tai puuttuvat ihmissuhteet, liika tai liian vähäinen ajatteleminen, tunne- elämän levottomuus tai sen turtuneisuus, liian repivänä tai suo- jelevana koettu lapsuus, hankalana tai sulkeutuneena koettu luonne, kuten myös työhön liittyvä stressi tai työttömyys. Masennus nähtiin selityksissä myös hyväksyttävänä elämän- tapana tai vapaaehtoisena sivullisuutena, elämän ja maailman ulkopuolelle asettumisena. Tämän luokan selitykset liittyivät elämän tarkoitukseen. Kaikki haastatellut käyttivät masennus- taan selittäessään näitä kaikkia edellä mainittuihin luokkiin kuuluvia selityksiä. Ruumiiseen, sukuun, yhteiskuntaan, luon- toon tai kulttuuriin liittyvät selitykset jäivät aineistossa satun- Analyysin tulosten tulkinnan perusteel a masennuksen raskas hahmo kiteytyi itseen ja ihmissuhteisi n kohdistuvien odotusten ja pettymysten ristitulessa, kaiken kaikkiaan arjen ja ihmissuh- teiden hoitamisen raskaudessa. Mikään yksittäinen selitystapaa masennukselle ei ole kuitenkaan riittävä, vaan masennus vaati selittyäkseen useiden selitysluokkien samanaikaista virittämis- tä. Masennus on itseen keskittymistä, halua tuntea todellisuus toisenlaisena kuin se on. Yksilö käpertyy ihmissuhde- ja työ- ongelmiinsa sekä omaan lapsuudella raskautettuun itseensä. Masennus on elämäntapa, jossa ajatukset, tunteet ja luonne ovat riittämättömyyden tilassa. Ruumiin sairaus, suku, yhteiskunta, luonto ja kulttuuri eivät ole juuri missään osassa masennusta Seuraava lainaus on yhdysvaltalaiselta kirjailijalta ja toimit- tajalta Elizabeth Wurtzelilta (1994, 38), joka viime vuosikym- menen puolivälissä julkaisi bestsellerin Prozac nation omasta kamppailustaan masennusta vastaan. Siinä tulee hyvin esiin, miten tärkeää on siirtyä syiden selvittelystä, ainakin jossakin Tohtori Isaac esitti toisinaan väitteitä, jotka tuntuivat järke- viltä. Hän sanoi: ’Koska vanhempasi erosivat silloin, kun olit niin nuori, ja jatkoivat niin keskenään ristiriitaisiin arvojär- jestelmi n pohjautuvia elämäntyylejään, sinulla on jakautunut tausta, sinä olet fragmentoitunut persoona.’ Tai hän sanoi: ’Sinä olet hyvin varhaiskypsä ja hyvin herkkä, ja siitä johtuen sinä olit äärimmäisen tottunut kaikkeen hirvittävään, mitä tapahtui ympärilläsi, kun olit pieni, niinpä vaurio tulee pin- taan nyt.’ Kaikki, mitä hän sanoo näyttää täydellisen uskot- tavalta, mutta se kaikki on iso mitä sitten? ainakin minun ymmärrykseni mukaan. Minä tiedän kaiken sen jo ennestään. Minulle ongelma on se, mitä tehdä sille.
Näkökulma masennuksen syistä on tässä käsillä olevassa kirjas- sa vaihtunut siis siihen, mitä tulisi tehdä, kun tuntee olonsa masentuneeksi. Mitkä ovat ne toiminnalliset reseptit, joihin ihmiset turvautuvat arkisessa masennuksessa? Tämä tutkimus- kysymys jakautuu siinä mielessä kahtia, että masennuksen toi- minnallisen reseptin nimeäminen voi koskea yhtä lailla omaa kuin toisten masennusta. Resepteillä tarkoitan tässä tutkimuk- sessa toiminnallisia ohjeita ja määräyksiä, mitä tulisi tehdä, kun tuntee olonsa masentuneeksi (Rippere 1994a, 1994b). Empiiri- senä aineistona tässä jatkotutkimuksessa on eräästä suomalai- sesta pienehköstä kaupungista kerätty laaja satunnaisotantaan Reseptillä en tässä yhteydessä viittaa vain lääkärin määräyk- seen, vaan kokonaiskuvaan siitä, millaiset ainekset, missäkin suhteessa, millaisin maustein ovat apuna masennuksessa. Nämä arkista toimintaa ohjaavat reseptit ovat maallikoiden puhumia. Niiden arkeaan elävien ihmisten, joita eivät ohjaa ammatilliset velvoitteet tai taloudellinen hyöty masennuksen suhteen. Toki jossain vaiheessa masennuksen prosessia myös lääkärin resepti voi tulla kiikutettavaksi apteekkiin. Käsitteen laajentamisella pyrin rikkomaan sitä ajatusta vastaan, että lääkitys olisi masen- nuksen ensisijainen tai ainoa hoitokeino. Arjen toiminnallisia Samalla kun olen analysoinut haastatteluja, pohdittavakseni on tullut se, miten masennus ilmiönä ymmärretään. Määrittyy- kö se ennen kaikkea pysyvänä sairautena vai ohimenevänä hait- tana? Onko masennus ensisijaisesti yksilön sisäinen, pysyvä vamma, vai onko sen pääpaino tilapäisissä elämäntilanteissa, olosuhteiden pakottavassa puristuksessa? Aikaisemman tutki- mukseni perusteella masennus määrittyy näistä molemmista näkökulmista. Kyse on (liiallisena koetun) paineen ja (liiallise- Mielenkiintoista onkin se, miten tämä masennuksen ilmiö sosiaalisesti rakentuu? Onko erilaisia masennuksia, jotka vaa- tivat erilaisia reseptejä. Ehkä yhden masennuksen sijaan masen- nuksen ilmiötä tulisi pohtia lukuisten masennusten näkökul- masta. Onko masennus siis yksi sairauden laji, vai onko yhtä monenlaisia masennuksia, kuin on masentuneita yksilöitäkin? Tässä kirjassa tarkastelen sitä, mitä tulisi tehdä, kun on ma- sentunut. Lähtökohtaisesti vastustan masennuksen yksioikoista lääketieteellistämistä. Se on vain yksi ideologia, ohjenuora, pe- riaate ja lähtökohta. En halua antaa koko inhimillisen kokemi- sen kirjoa lääkärien ja psykiatrien valtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei masennusta oireina olisi mielekästä lääkitä. Lääkitäänhän esimerkiksi päänsärkyä ja liikahappoisuuttakin. Ja lääkitseminen voi tapahtua muutenkin kuin pillereitä napsi- malla. Se, mitä vastaan asetun, on masennuksen määrittelemi- nen pelkästään yksilön lääketieteelliseksi sairaudeksi, masen- nuksen rajaamista yksilön sisäiseksi ominaisuudeksi. Masennus Masennuksen eristäminen hoidettavaksi sairaudeksi on so- siaalista toimintaa, jossa lähtökohdista riippuen pyritään erilai- siin päämääriin. Sama koskee myös tätä kirjoitusta. Yritän tait- taa selkärankaa yksipuoliselta ajattelulta, että masennus on yksilön lääketieteellinen sairaus. Masennukseen sairastuneen oma kokemus ja kärsimys katoavat, jos sitä tarkastellaan pelkäs- tään lääketieteen näkökulmasta. Lääketiede pyrkii näkyvyy- teen, objektiivisuuteen ja kirkkauteen, ihmisen kokemukset taas ovat usein aika sekavia ja hämäriä (Honkasalo 2000, 59). Pyrin laadullisen tutkimuksen periaattein luomaan selkeän kokonaiskuvan masennuksen hoitokeinojen arkikäsityksistä. Luon alun sekavasta merkitysten kaoottisuudesta havaintoja pelkistämällä ja arvoitusta ratkaisemalla masennuksen arki- reseptien teoreettisen mallin. Sosiologi Pertti Alasuutarin (2001, 43) sanoin: ”Taval a tai toisel a jokainen yksilö on ainutkertainen, aivan kuten joka ainoa lehti puussa eroaa ainakin vähän kaikis- ta muista lehdistä. Toisaalta, jos keskittyy elämän ja tutkimus- aineiston loputtomaan moninaisuuteen, ilmiöstä ei saa lopulta mitään otetta. Kaikki peittyy loputtomista eroista koostuvaan harmauteen.” Tarkoituksena laadullisessa analyysissa onkin pel- kistää raakahavainnot mahdollisimman suppeaksi joukoksi ja sitten selkeäksi tulkinnaksi asetettuun tutkimuskysymykseen: Mitä pitäisi tehdä, kun tuntee olonsa masentuneeksi? Tarkastelen masennusta yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä. Tämä tarkoittaa sitä, että en oleta olevan masennusta sinällään, mitattavana tai objektiivisena ilmiönä, vaan tarkas- telen erilaisia käsityksiä, joita meillä on masennuksesta. Esimer- kiksi masennus subjektiivisena, emotionaalisena pahoinvointi- na on yksi masennusta kuvaava näkökulma, samoin kuin ma- sennuksen määrittäminen lääketieteellisenä sairautena. Hah- motan masennusta eräänlaisella metatasolla, joka sallii masen- nuksen tarkastelun yksilöllisten, yhteiskunnallisten ja kulttuu- Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos on yhteydessä siihen, mi- ten masennukseen asennoidutaan, ja siihen miten masentuneet itse määrittelevät itsensä. Sosiaalipsykologi(a) liikkuu tässä yk- silön ja yhteiskunnan välimaastossa. Tällainen metataso voi löytyä myös masentuneen kokemuksesta, kun hän on alkanut hyväksyä ja ymmärtää masennustaan. Wurtzel (1994, 204) saa tietää sairastavansa masennusta metatasollakin: Hänen mielestään depressiota vielä pahempaa on pelkoni siitä, etten koskaan pääse siitä eroon. Kuten tavallista, ongel- mani tuntuu olevan se, että olen yhden askeleen päässä on- gelmistani, enemmänkin kauhuelokuvan jännittynyt katsoja kuin itse elokuva. ’Kärsin siis metadepressiosta?’, kysyn toh- tori Sterlingiltä huvittuneesti. ’Niinkin asian voi nähdä’, hän Tämän kirjan näkökulma on yleisesti ottaen yhteiskuntatieteel- linen, tarkemmin sanottuna sosiaalipsykologinen. Tarkasti sa- nottuna lähestymistapa on sosiaalista konstruktionismia. Se on yleisnimi erilaisille tutkimussuunnille, joiden taustaoletuksena on tiedon sosiaalinen rakentuminen. Sosiaalinen konstruktio- nismi tarkastelee sosiaalisen todellisuuden merkitysten rakentu- mista. Sen mukaan kaikki tieto nousee ihmisten välisen vuoro- vaikutuksen kautta. Totuus ei si s ole absoluuttinen vaan sosiaa- lisessa vuorovaikutuksessa syntynyt neuvottelutulos. Masennuksen tutkimisen ongelma voidaan ääripäissään ki- teyttää sosiaalisen konstruktionismin ja lääketieteellisen natu- ralismin lähestymistapoihin. Ensin mainittu on oikeassa pai- nottaessaan yksilöiden käsitysten kulttuurista ja historiallista suhteellisuutta mutta usein liioittelee kyseenalaistaessaan kai- ken todellisuuden säännönmukaisuuden ja mielen ongelmien kausaalisuuden. Toisaalta lääketieteellisessä naturalismissa se- koitetaan kulttuurisesti ja historiallisesti suhteelliset asiantun- tijakäsitteet todellisuuden lainomaisiksi malleiksi. (Pilgrim & Yhdysvaltalainen sosiaalipsykiatri Dan Blazer (2005) liikkuu osittain samoilla linjoilla kuin käsillä oleva tutkimus ja perään- kuuluttaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen merkitystä psy- kiatriassa. Koko yhteiskuntaa koskettavissa epidemioissa on aina kyse jostakin laajemmasta ympäristöä koskevasta muutoksesta, ei vain mielestä ja ruumiista. Psykiatriassa emotionaalinen kär- simys on lääketieteellistetty, palautettu biologiaan. Elämme aikoja, jolloin serotoniinia kulutetaan loppuun kuin otsoniker- rosta. Blazer nostaa emootion välittäväksi tekijäksi ruumiin ja yhteiskunnan välille. Näin hän pyrkii välttämään toisaalta yksi- puolisen biologista mallia ja toisaalta äärimmäistä sosiaalista konstruktionismia. Samalla hän yksinkertaistaa masennuksen emootioksi. Tässä tutkimuksessa painottuu sosiaalisen kons- truktionismin näkökulma. Masennus tunteena tapahtuu tietys- sä yhteiskunnallis-historiallisessa tilanteessa.
Masennus käsitetään tässä yhteydessä, ei niinkään psykolo- gisina ja biologisina ilmiöinä, vaan kulttuurisina päätelminä siitä, miten ihmiset yrittävät ymmärtää itseään eri tilanteissa. Näistä päätelmistä neuvotellaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja ne toimivat välittäjinä tapahtumissa ja ihmissuhteissa. Toki koemme tunteita myös yksin ollessamme, mutta myös silloin ne kytkeytyvät mielikuvi n tilanteista ja ihmisistä. Nämä tilanteet ja ihmiset ovat eri tavalla määrittyviä eri kulttuureissa, ideologioissa, instituutioissa ja ryhmien välisissä suhteissa. Onko nykyaika tunteista vieraantumisen aikaa? Odotamme- ko, että lähiaikoina lääkäri voi verikokeen tai aivokuvantamisen jälkeen kertoa meille masennuksemme laadun ja määrän? Onko ajatus lohdul inen vai pelottava? Entä jos masennus onkin tunnetila kaikessa epämääräisyydessään? Tunnetila, joka on kai- killa ihmisillä ja joka on ajoittain hallinnassa, toisinaan taas ei. Onko masennus sairautena jonkin li allisuutta? Si nä on jotakin tuttua ja jotakin yllättävää. Kuin tulisi tolkuton kaatokänni kahden viinilasillisen jälkeen. Mitään sairauden aiheuttajaa ei ole eristettävissä, ei ole mitään masennusbakteeria – tai virusta – vaan jotakin tuttua on yliannokseen asti liikaa. Ja jos se jokai- sella on perusteiltaan täysin erilaista? Voimmeko tietää, mikä yhdistelmä kenelläkin on masennuksen syy? Entä mikä siihen

Source: http://www.vastapaino.fi/vp/images/tekstinaytteet/978-951-768-229-9.pdf